Kun tulee kesä, menen taas

Kun tulee kesä, menen taas vanhalle torpalle ja livahdan omille teilleni. Kuljen ohi hylätyn varaston ja perunakellarin, jonka päällä voi nähdä vilaukselta käärmeen, jos on onnekas, ja katselen ympärilleni. Oikealla koivikkoa, vasemmalla havumetsää ja siinä välissä villiintyneet pellot. Kävelen hitaasti, sillä haluan nähdä kaikki ne vapaana rehottavat heinät ja ruohot, jotka pursuavat elämän voimaa, ja välillä kumarrun ottamaan kuvan jostakin vaatimattomasta kukasta, jonka nimeä en tiedä. Olen hyvin, hyvin onnellinen. Sisälläni on rauha. Tunnen olevani maan kamaralla ja kotona.

When summer comes, I will go to the old croft and slip my own way. I will walk past the abandoned storehouse and potato cellar, where you might catch a glimpse of a snake, if you are lucky, and I look around. On the right there is birch wood, on the left coniferous forest, and in between wild running fields. I walk slowly, since I want to see all that freely flourishing hay and grass, brimming over with life force, and every now and then I bend down to take a photo of some modest flower whose name is unknown to me. I am very, very happy. I feel peace inside. I feel grounded and at home.