Anilda Ibrahimin Punainen morsian

 

 

Albanialaissyntyinen, Roomassa asuva toimittaja ja kirjailija Anilda Ibrahimi on kirjoittanut kirjan Punainen morsian (Rosso come una sposa), joka ilmestyi Italiassa vuonna 2008 ja meillä Helinä Kankaan suomentamana vuonna 2010. Kirjan on kustantanut Tammi, ja se löytyy Keltaisesta kirjastosta. Törmäsin kirjaan sattumalta selatessani nettiantikvariaatin sivuja, ja päätin tilata sen, sillä se herätti uteliaisuuteni sekä nimellään että aihepiirillään.

 

Punainen morsian kertoo albanialaisen suvun tarinaa neljän sukupolven ajalta 1900-luvun alkupuolelta aina vuosisadan loppupuolelle asti. Kirjassa on kaksi osaa, joista ensimmäisessä liikutaan kuningas Zogu I:n Albaniassa ja siirrytään 2. maailmansodan tapahtumien kautta Enver Hoxhan kommunistiseen yhteiskuntaan. Toisessa osassa eletään jo syvällä kommunistihallinnossa, mutta edetään vähitellen kohti kommunismin kaatumista, muurien murtumista ja maan avautumista ulkomaailmalle eristyneen vaiheen jälkeen.

 

Kirjan ensimmäisessä osassa kirjailija loihtii eteemme kuvan vanhan perinteen mukaisesta elämästä pienessä syrjäisessä vuoristokylässä. Ikiaikaisten traditioiden noudattaminen ohjaa elämää ja aika näyttäytyy syklisenä, vuoden kierto rytmisenä ja tapahtumat toistuvina. ”Aika Kaltrassa kului hitaasti. Kokonaiset ihmiselämät jäivät vuoriston äärettömän hiljaisuuden verkkoon. Sen rikkoi vain tuulessa huojuvien puiden humina. Kylässä tehtiin samoja asioita kuin aina ennenkin. Käytiin läpi menneitä tapahtumia, jotka heräsivät eloon yhä uudestaan, aivan kuin ne olisivat sattuneet eilisiltana.”

 

Kerronnassa on maagisen realismin piirteitä ja tunnelmassa runollista sadunomaisuutta, joka saa kyläläisten elämän vaikuttamaan täysipainoiselta niin ilossa kuin surussa, onnessa ja kärsimyksessä. Kuvauksesta välittyy vahvaa, lämmintä, maanläheistä valoa, joka luo tarinaan lohdullisen pohjavireen henkilöhahmojen kovista kohtaloista huolimatta. Tarinan kertojan isoäidin äitiä tulee haastattelemaan ranskalainen toimittaja. ””Ja te”, hän kysyy, ”olette elämänne jokaisena päivänä katsonut tätä laaksoa ja noita korkeita vuoria tuntematta oloanne tukahtuneeksi?” ”Pikemminkin olen pelännyt, että ne aukenisivat ja maailmani katoaisi.””

 

Koen kirjan tämän osan olevan kunnianosoitus nimenomaan albanialaiselle naiselle, hänen peräänantamattomalle sinnikkyydelleen perinteisen naisen roolin rajojen ja vaatimusten puristuksessa. Naisen osana kun on tulla nuorena naitetuksi, muuttaa miehensä kotiin, elää anoppinsa vallan alla ja synnyttää mahdollisimman monta poikaa sukuun. Miehelle suodaan paljon enemmän vapauksia, joskin tiiviin kyläyhteisön kunniakäsitykset ovat jyrkät ja verikosto on vallitsevana käytäntönä sukujen välillä tapahtuneiden rikkomusten hyvittämiseksi.

 

Maailmansodan karujen vaiheiden jälkeen Albaniasta tulee kommunistinen kansantasavalta ja rautaesirippu laskeutuu suojaksi vallankumouksen vihollisia, imperialisteja ja kapitalisteja, vastaan. Entisistä maanomistajista on tullut kansanvihollisia, kulakkeja, partisaanitaistelijoista sen sijaan ministereitä, johtajia ja puoluesihteereitä, jotka johtavat kyliensä puoluekokouksia. Naisten asema on parantunut, ja heillä on nyt enemmän valinnanvapautta oman elämänsä suhteen. Kertojan isoäiti Saba sanoo: ”Tässä järjestelmässä minä olen vapaa nainen, vapaa, joskaan en rikas. Aikaisemmin en ollut rikas enkä vapaa.”

 

Kirjan toisessa osassa kerronnan tyyli muuttuu suoraviivaisemmaksi, ja maaginen elementti ohentuu. Syklisen aikakäsityksen on korvannut lineaarisesti etenevä aika. Tämä sopii ilmentämään tarinan taustalla vaikuttavaa yhteiskunnallista ilmapiiriä, jota leimaa nyt henkilöpalvonnan kohteeksi nousseen Hoxhan diktatuuri. ””Veljet”, Enver Hoxha sanoi noina vuosina, ”kaikki, mikä oli ennen teidän, on nyt meidän.” Uskon, että alussa albanialaiset eivät oikein ymmärtäneet, mitä se merkitsi.”

 

Todellisuudessa Hoxhan kommunismi alkoi näyttää painajaismaisia kasvojaan ja noudattaa tiukkaa eristäytymislinjaa. Maassa siirryttiin ateismiin aggressiivisen uskontojen vastaisen puhdistuksen myötä, ihmisoikeustilanne oli huono ja teloituksia toimeenpantiin.

 

Kirjan kertoja Dora jatkaa sukunsa vaiheiden läpikäymistä tätä taustaa vasten ja kuvaa nyt myös ja erityisesti omia kasvuvaiheitaan Valonan kaupungissa lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen. Lopulta Hoxhan kommunismi kaatuu ja Albanian kamppailu kohti uutta vapaampaa tulevaisuutta alkaa. Tiranan yliopistosta valmistumisensa jälkeen Dora kuitenkin päättää jättää Albanian taakseen ja päätyy lopulta rakentamaan elämäänsä Italian pääkaupunkiin Roomaan.

 

Kirjan alkulehdellä on tekijän huomautus: ”Tämän romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, mutta ne nousevat kotiseutuni muistoista ja kertomuksista.” Saan lukijana kuitenkin sellaisen käsityksen, että teos on omaelämäkerrallinen ainakin pääosiltaan. Kirjan jälkisanat ovat tässä mielessä hyvin paljastavat, samoin alun omistuskirjoitus ”Isoäidilleni Salihelle, yhdyssiteelle elävien ja kuolleiden välillä”.

 

Kertomuksessa Doran isoäiti Saba jatkaa oman äitinsä Melihan noudattamaa tapaa käydä juttelemassa hautausmaalla makaaville vainajilleen ja kertomassa kuulumiset elämänmenosta sellaisena kuin se on jatkunut perheessä ja kylässä näiden kuoleman jälkeen. Itkuvirsiperinne maaseutukylässä on väkevä, mutta vaikutuksen tekevät myös nämä kuolleille raportoinnit, jotka nekin lauletaan sanat spontaanisti improvisoiden, sellaisina kuin ne nousevat sielun syvyyksistä. Usko elämän jatkumiseen ja vainajien läsnäoloon on itsestäänselvyys. Ja niinpä edesmenneiden odotetaan myös ottavan yhteyttä vielä eläviin ja jättävän heille vastavuoroisesti oman viestinsä. ”Olen odottanut häneltä kuulumisia jo vuosia.”, kirjailija kirjoittaa jälkisanoissaan. ”Lopulta väsyin odottamaan ja kirjoitin isoäidilleni ensimmäisenä: tuloksena ovat nämä kirjavat sivut, joissa puhun hänestä, meistä, muista. Siitä, mitä hän elämässään koki, ja mitä minä koin yksin.”

 

Kirja loppuu sanoihin: ” Yhdestä asiasta jään hänelle ikuisesti velkaa: hänen itkuvirsistään, noista säkeistä, jotka matkaavat taukoamatta elämästä kuolemaan kertoakseen mitä maailmassa tapahtuu ilman meitä, meidän jälkeemme. Sillä meillä on oikeus tietää. Olimmehan kerran kaikki samalla puolella.”

 

Ibrahimin esikoisteos oli kiehtova ja kiinnostava lukukokemus, ja se ohjasi myös tutkimaan Albanian historian päävaiheita, sillä tämä Balkanin maa oli minulle entuudestaan lähes tuntematon. Eniten kirjasta saisikin varmasti irti, jos malttaisi hankkia aiheesta taustatietoa ennen lukemista. Tällä tavalla tarinan henkilöhistoriaan painottuvat kuvaukset asettuisivat vielä luontevammin yhteiskunnalliseen asiayhteyteensä ja kokonaiskuva albanialaisten kohtalosta selkiintyisi. Nyt tein toisin päin eli selvitin taustoja vasta lukemisen jälkeen, mutta ainahan kirjaan voi tarttua toisenkin kerran, jos inspiraatiota ja lukuintoa sattuu riittämään.