Käpytikka
Kuva: schauhi/Pixabay
Käpytikka, Dendrocopos major
ruots. Större hackspett
engl. Spotted Woodpecker
Koko:
Pituus 23-26 cm
Siipien kärkiväli 38-44 cm
Paino 70-105 g
Käpytikka on Suomen yleisin tikkalaji ja kaikentyyppisten metsien asukki koko havumetsäalueella pesimärajan kulkiessa Tunturi-Lapin kohdalla. Maamme pesimäkannaksi on arvioitu 300.000-500.000 paria, ja talvella käpytikkoja asustaa meillä yhdestä miljoonasta kahteen ja puoleen miljoonaan yksilöä. Käpytikka elää laajalla alueella Euroopassa, Pohjois- ja Itä-Aasiassa sekä Pohjois-Afrikassa.
Kun liikut metsässä, kuulet ennen pitkää käpytikan naputusta ja hetken kuluttua näet linnun lehahtavan lentoon puusta toiseen. Tikka lentää nopeaa, syväaaltoista rataa, jonka pohjalla se räpyttää rivakoita siiveniskuja. Etenkin talvella muuten niin hiljaisessa metsässä käpytikka tarjoaa läsnäolollaan viihdykettä ohikulkijalle. On hauskaa kuulostella linnun rapinoita ja naputtelua, kun se puuhailee puun rungolla kaarnanraoista ravintoa etsien. Tarkkaavainen voi nähdä tikan ylhäällä puussa, jos onnistuu bongaamaan sen olinpaikan äänen suunnan perusteella.
Käpytikka on helposti tunnistettavissa myös ulkonäkönsä puolesta, sillä sen mustan- ja valkeankirjava väritys tekee siitä erottuvan. Parhaat tuntomerkit ovat suuret, soikeat, valkoiset hartialaikut ja viiruttoman valkoinen vatsapuoli. Siivissä on mustalla pohjalla valkoiset poikkiraidat. Linnun alavatsa tai alaperä on punainen. Koiraalla punaista on myös niskassa, naaraan niska sen sijaan on musta. Nuoren linnun koko päälaki loistaa punaisena. Käpytikka on keskikokoinen lintu, suunnilleen mustarastaan kokoinen.
Kuten kaikki luonnon ystävät tietävät, käpytikka on sangen äänekäs lintu. Sen soidinääni ja siis laulu on vajaan sekunnin mittainen tehokas rummutus nopeina sarjoina kovaa alustaa vasten. Kauas kaikuvan äänen tikka saa aikaan rummuttamalla onttoa kelopuuta tai sähköpylvään suojuspeltiä. Sekä koiras että naaras rummuttavat, kiihkeimmin maalis-toukokuussa. Kutsuääni on metallisen läpitunkeva ”kjyk” ja varoitusääni kimakka ”kjiik”. Lajikumppaneiden kanssa käydään kiistoja, ja silloin kuuluu hermostunutta rähinää ja räkätystä, kun tikat ajavat takaa toisiaan. Käpytikka huolehtii reviirinsä ylläpidosta talvellakin ja reagoi valppaasti jopa ohikulkevaan ihmiseen ja koirantaluttajaan.
Käpytikka hakkaa joka vuosi uuden pesäkolon useimmiten haapaan mutta toisinaan myös muihin lehtipuihin, kuten koivuun tai leppään. Pesäpaikoista suosituimmat ovatkin valoisia haavikoita tai muita lehti- ja sekametsiä pellonreunoissa, rannoilla ja rehevillä mailla. Koska sama pesäkolo on harvoin käytössä seuraavan vuoden pesimäkautena, käpytikka tekee palveluksen metsän muille kolopesijöille, jotka pääsevät hyödyntämään hylättyä tikankoloa omaan pesintäänsä. Käpytikan vanha kolo ja sen suuaukko on mitoiltaan sopivan kokoinen esimerkiksi liito-oravalle.
Toukokuussa käpytikkanaaras munii pesään 4-7 valkoista munaa, joita emot hautovat 10-13 vuorokautta. Kuoriutumisen jälkeen poikasia ruokitaan 28-37 vuorokautta, joista pesässä reilut kolme viikkoa. Kesäkuussa metsässä liikkuja voi kuulla käpytikan poikasten kimittävän kovaäänisesti pesäkolossa, kun ne kutsuvat emoja tuomaan lisää ruokaa. Tästä voi päätellä, että pian tikanpojat alkavat olla jo niin isoja, että ne ovat lentokykyisiä ja poistuvat pesästä. Mielenkiintoinen väite löytyi Valittujen Palojen vanhasta Lintukirjasta, jonka mukaan pääasiassa käpytikkakoiras hautoisi munat ja myös pääosaksi huoltaisi poikasia. Luontoportin ja Wikipedian kuvausten mukaan taas molemmat käpytikkaemot hautovat.
Käpytikan ravinto koostuu kesäaikaan kaikenlaisista puunrungon ja lehvästön hyönteisistä, joita se etsii kelopuista ja lahopökkelöistä nokallaan koputellen. Tikalla on pitkä kieli, jolla se onkii kaivamansa toukat suuhunsa. Talvisin käpytikka syö havupuiden, lähinnä kuusen ja männyn siemeniä, ja vierailee myös tilaisuuden tullen lintujen talviruokintapaikoilla nauttimassa pähkinöitä, auringonkukansiemeniä ja erityistä herkkuaan talia. Syksyisin tikka saattaa lisäksi hyödyntää jonkin verran marjasatoa. Ikävämpi puoli käpytikan toiminnassa on sen tapa hakata rikki pikkulintujen pesäkoloja ja -pönttöjä, joista se käy syömässä poikaset.
Talvisaikaan käpytikka ahkeroi pajallaan sopivalla puunrungolla. Se hakee kävyn, kiilaa sen näppärästi rungon tai oksan rakoseen ja alkaa perata käpyä kaivaen siemenet esille. Kaikki tapahtuu ripeästi ja tehokkaasti: käpysuomut vain lentelevät ympäriinsä syömisen edetessä. Välillä tikka tarttuu käpyyn ja kääntää sitä parempaan asentoon, jotta se pääsee käsiksi kaikkiin siemeniin. Puun alle kerääntyy iso kasa kävyn rankoja, jotka paljastavat pajan olemassaolon. Kun yksi käpy on selvitetty, tikka lentää viilettää hakemaan uutta. Aterioinnin päätyttyä lintu jättää usein viimeisen kävyn jäänteet koloon paikalleen merkiksi pajastaan, jonne se aikoo palata myöhemmin. Yhden tikan on laskettu käsittelevän reilusti yli sata käpyä päivässä keskitalven aikaan.
Käpytikkakannoissa esiintyy vaihtelua sen mukaan, miten suuren käpysadon kuusi ja mänty tuottavat kunakin vuonna. Myös taajamien ja pihapiirien ruokintapaikkojen hyödyntäminen vaikuttaa käpytikkojen runsauteen. Hyvää pesimävuotta seuraa ennen pitkää havupuiden käpykato noin 2-5 vuoden välein, ja silloin käpytikoilla iskee ravintopula. Tästä syystä pääasiassa nuoret linnut lähtevät syksyllä joukoittain vaelluksille läntisiin ilmansuuntiin. Osa palaa talven jälkeen alkukeväästä takaisin itään kohti lähtöalueitaan. Tämän takia käpytikka luetaan sekä paikka- että vaelluslinnuksi. Käpytikan kanta Suomessa on elinvoimainen ja vakaa.
Kuva: Oldiefan/Pixabay
Kommentit
Lähetä kommentti