Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt

 

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin kirja Mennä, meni, mennyt ilmestyi saksankielisenä alkuteoksena (Gehen, ging, gegangen) vuonna 2015. Kirjan on suomentanut Jukka-Pekka Pajunen, ja se on meillä ilmestynyt Tammen keltaisessa kirjastossa vuonna 2019.

Mennä, meni, mennyt kertoo itäberliiniläisestä klassisen filologian professorista, joka on juuri jäänyt eläkkeelle ja muutamaa vuotta aiemmin leskeksi. Uudessa elämänvaiheessa häntä alkaa vaivata tyhjyyden tunne, mutta tilanne muuttuu, kun hän tulee tietoiseksi afrikkalaisten pakolaisten protestileiristä aivan kävelyreittinsä varrella. Protestia käsitellään uutisissa, ja ”kuvassa näkyy retkipöytä, jota vasten nojaa pahvinen kyltti: We become visible. Sen alla lukee vihreillä, pienillä kirjaimilla: Me tulemme näkyviksi. Miten ihmeessä hän ei huomannut koko mielenilmaisua?” Hänen kiinnostuksensa on herännyt, ja kun hän ryhtyy ottamaan asiasta selvää, hänen elämänsä alkaa yllättäen saada uudenlaista sisältöä.

”Richard on ollut eläkkeellä vasta muutaman viikon, ja hän oli toki tiennyt tuona marraskuisena päivänä lukemansa asiat jo lähes koko elämänsä ajan, mutta vasta tänään hänen tajuntaansa sujahtanut pieni lisätieto saa kaiken loksahtamaan uuteen, erilaiseen järjestykseen. Kuinka usein vielä onkaan opittava uudestaan se, minkä jo tietää, ja oivallettava se aina vain uudestaan ja uudestaan, kuinka monet peitteet on revittävä pois ennen kuin on todella ymmärtänyt asiat aina ytimiä myöten? Riittääkö siihen edes yksi ihmisikä? Hänen - tai jonkun toisen?”

Richard pääsee haastattelemaan afrikkalaismiehiä ja tutustumaan heidän tilanteeseensa, joka paljastaa vähitellen kasvonsa koko traagisuudessaan. Miesten kohtalo on ollut kova, he ovat joutuneet pakenemaan sotaa ja väkivaltaa kotimaassaan, menettäneet kaiken ja päätyneet Italian Lampedusaan purkimyksenään hakea turvapaikkaa. Italia ei kuitenkaan heitä halua, joten sieltä he ovat tulleet Saksaan, mutta osoittautuu, että myöskään Saksa ei halua heitä. Nämä pakolaiset ovat juuttuneet välitilaan, menneisyys on pyyhkiytynyt pois, eikä tulevaisuus näytä tarjoavan heille ratkaisua. He haluaisivat tehdä työtä ja ansaita itse elantonsa, mutta tämä ei sovi Saksalle, sillä ”oleskelulupien myöntäminen ei palvele Liittotasavallan poliittisia intressejä”. Pääsy sisään osaksi yhteiskuntaa ei ole mahdollista.

”Miksi näiltä miehiltä kielletään työteko tässä maassa, jossa jopa oikeus taivasosuuteen määräytyy sen mukaan, onko tehnyt töitä vai ei? Miksei heiltä kysellä heidän elämäntarinoitaan, jotta heistä voitaisiin niiden perusteella pitää huolta sodan uhreina?”

Richardin empatia nuoria pakolaisia kohtaan vahvistuu, hänen on jollain syvemmällä tasolla helppo samastua afrikkalaisten miesten kokemukseen, sillä olemassaolon merkityksellisyyden ja osallisuuden etsintä yhdistää heitä toisiinsa. Hän alkaa auttaa miehiä voimiensa mukaan ja lukija saa vaikutelman, että Richard itse käy tässä läpi sisäisen muutosprosessin, jota voisi kutsua inhimillisyyden initiaatioksi, vihkimykseksi ihmisyyden ytimeen. Samaan aikaan pakolaisten asiaa pyöritetään byrokratian rattaissa kuukaudesta toiseen, ja lopputuloksena on, että heidän on lähdettävä. ”Richard ymmärtää: Dublin II:n avulla jokainen eurooppalainen maa, joka ei rajoitu Välimereen, on ostanut itselleen oikeuden olla kuulematta Välimeren ylittäviä pakolaisia.”

”Ulkopuolinen, joka ei ole lähtöisin yhdestäkään näistä maista, joutuu näkymättömiksi muuttuneiden rintamien väliin, joutuu osalliseksi eurooppalaista keskustelua, jolla ei ole mitään tekemistä hänen eikä sen todellisen sodan kanssa, jota hän on paennut.”

Lopulta osa pakolaisista jää ainakin toistaiseksi Berliiniin, kuka mihinkin tilapäismajoitukseen, ja Richardin kanssa läheisemmin tutustuneet pääsevät kotimajoitukseen hänen itsensä tai hänen apua tarjoavien ystäviensä luo. Ehkä kirjan lopusta on luettavissa jonkinlainen toivon pilkahdus, joka kuitenkin jättää miesten tulevan kohtalon auki. Jäljelle jää kysymys, jonka mittasuhteet ovat yleispätevät ja kaikenkattavat: ”Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?”

Kaiken kaikkiaan Erpenbeckin kirja edustaa inhimillisyyden väkevää puolustuspuhetta, joka asettuu vastakkain yhteiskunnan jyrkemmän, säälimättömämmän asennemaailman kanssa. Pakolaisten kohtaloita kuvataan koskettavasti, ja lukijana huomaan eläytyväni henkilöhahmojen kokemuksiin niin voimakkaasti, että alan tiedostaa kirkkaammin oman hyväosaisuuteni elämässä ja sen valtavan siunauksen, jonka aivan tuiki tavallinen arki voi ihmiselle suoda rauhan, hyvinvoinnin ja lukemattomien mahdollisuuksien keskellä. Olen osallinen, elämäni on merkityksellinen, minulla on kaikkea, minulla on kaikki. Tahdon tehdä niin kuin romaanin Richard ja auttaa lähimmäistäni selviytymään silloin, kun hän apua ja tukea tarvitsee. Pienimuotoisesti olen tätä jo tehnytkin pitemmän aikaa, mutta ainahan voi tehdä vielä vähän enemmän, ajattelen. 

Silti, Mennä, meni, mennyt haastaa lukijansa väistämättä myös pohtimaan niitä todennäköisiä ja epätodennäköisiä syitä, jotka ovat Euroopan maissa vallitsevan pakolaiskielteisyyden takana. Taustalla on varmasti monenlaisia pelkoja ja ennakkoluuloja, joista osa on ihan ymmärrettäviä, vaikkapa pelko siitä, että eurooppalainen kulttuuri jää vähitellen vieraiden kulttuurivaikutteiden jalkoihin, tai huoli radikaaliin islamiin liittyvän terrorismin uhkan paisumisesta mantereellamme. Siitä huolimatta tuntuu käsittämättömältä, että yksittäisiltä, nuorilta, työhön kykeneviltä ja halukkailta ihmisiltä evätään mahdollisuus näyttää, mihin he pystyvät, varsinkin kun ymmärtääkseni koko Euroopan unionin alueella tarvitaan työperäistä maahanmuuttoa, jotta elintasomme ja hyvinvointimme ei väestön nopean ikääntymisen vuoksi pääsisi laskemaan. Kirjassa professori Richard pukee illuusioidensa romahtamisen sanoiksi näin:

”Milloin hänestä, joka elätteli suuria toiveita ihmiskunnan suhteen, on tullut henkilö, joka jakelee almuja? Ei ainakaan heti muurin murtumisen jälkeen, mutta joskus myöhemmin, jossain matkan varrella hän on luovuttanut ja yrittää nyt sitten auttaa niin sanotusti edes vähässä ja aina kun se on mahdollista. Onko hän todellakin menettänyt toivonsa niin totaalisesti?”

Mennä, meni, mennyt on kirja, josta olin pitkään kiinnostunut ja jonka toivoin saavani käsiini, kunnes se sattui silmiini kirjaston hyllyllä. Heti ensimmäisistä luvuista lähtien tiesin, että lukukokemuksesta tulee antoisa. Jenny Erpenbeckin selkeä, hillitty ja vähäeleinen kerronta tuotti alusta loppuun erittäin nautittavan lukuelämyksen. Itselleni syntyi tästä vaikuttavasta kirjasta halu lukea lisää sellaista kaunokirjallisuutta, jossa pureudutaan ajankohtaisiin, päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin nostaen ihmisyyden arvostuksen aina etusijalle.