Pikkutikka
Pikkutikka: schauhi/Pixabay
Pikkutikka, Dryobates minor, aik./syn. Dendrocopos minor
ruots. Mindre hackspett
engl. Lesser Spotted Woodpecker
Heimo: Tikat (Picidae)
Suku: Kääpiötikat (Dryobates)
Laji: minor
Koko:
Pituus 14-16,5 cm
Siipien kärkiväli 24-29 cm
Paino 20-28 g
Pikkutikka on maamme pienin tikkalaji. Ulkonäöltään se muistuttaa valkoselkätikkaa, mutta on sitä paljon pienempi, vain suunnilleen peipon kokoinen. Pikkutikalla on musta selkä, jossa on valkoisia poikkijuovia, ja selkäpuoli näyttää laajalti valkealta tummin täplin. Vatsapuoli on valkoinen kapein tummin pitkittäisjuovin, ja mustat siivet ovat valkojuovaiset. Toisin kuin valkoselkätikalla, pikkutikalta puuttuu punainen väri alavatsalta. Koiraan päälaki on punainen, naaraan on otsasta vaalea ja takaosasta musta. Nuoren linnun päälaki on punertava. Pikkutikalla on pyöreämuotoinen pää, ja sen nokka on hento.
Pesimäympäristönään pikkutikka suosii luonnontilaisia reheviä ja lehtipuuvaltaisia sekametsiä. Sitä tapaa ryteikköisissä rantalehdoissa, tulvalepikoissa ja luhtametsiköissä sekä pellon- ja suonreunoissa, hakamailla ja kylänlaiteilla. Lapissa se pesii tunturikoivikoissa ja jokivarsilla. Pesimälintuna pikkutikka on meillä harvalukuinen Ahvenanmaalta Tunturi-Lappiin, runsaimmillaan sen kanta on Kaakkois-Suomessa. Pikkutikka on luontaisesti vähälukuisempi kuin käpytikka, sillä sen reviiri on suurempi. Parimäärän arviot näyttävät tällä hetkellä sijoittuvan 3000 ja 6000 välille, ja kanta on selvästi taantunut 1950-luvun lopulta lähtien tehometsätalouden aiheuttaman luonnontilaisten metsien katoamisen myötä. Punaisen kirjan arvioinnissa vuodelta 2019 pikkutikka luokitellaan Suomessa elinvoimaiseksi, mutta Encyclopedia of Life (EOL) määrittelee sen maailmanlaajuisesti väheneväksi (decreasing).
Tässä muutamia arvioita pikkutikan pesimäkannasta maassamme 1950-luvulta tähän päivään (ks. Lähteet). Arviohaarukka vaikuttaa olevan aika laaja kunakin ajanjaksona, mikä ehkä kertoo paitsi tarkkojen arvioiden tekemisen vaikeudesta myös siitä, että pikkutikan kannanvaihtelut voivat olla suuria.
Pesimäkanta:
Lehtonen (1955): 20000 paria
Koskimies (2014 ja 2017): 5000-10000 paria
Laine (2023): 3000 paria
LuontoPortti (2024): 4000-6000 paria
”Punainen kirja 2019 on Suomessa järjestyksessään kolmas lajien uhanalaisuusarviointi, joka noudattaa kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n ohjeita. Lajien uhanalaisuutta arvioi ympäristöministeriön asettaman ohjausryhmän johdolla 180 lajiasiantuntijaa.” https://punainenkirja.laji.fi/results
Pikkutikka: hapr80/Pixabay
Pikkutikka kovertaa pesäkolonsa lahoon lehtipuupökkelöön, jonka puuaines on riittävästi pehmennyttä sen hennolle nokalle työstettäväksi. Pesimäympäristön on tämän vuoksi oltava keski-ikäistä tai vanhempaa lehtimetsää, jossa on luontaisesti paljon lahopuuta. Pieni pesäkolo, jonka aukon halkaisija on noin neljä senttimetriä, voi olla askaroituna korkeallakin rungossa, tavallisesti kuitenkin noin kahden metrin korkeudella. Touko-kesäkuussa naaras munii 4-8 valkeaa munaa, joita molemmat emot hautovat 13-15 vuorokautta. Poikasia ruokitaan pesässä 18-20 vuorokautta ja pesästä lähtemisen jälkeen vielä pari kolme viikkoa.
Pertti Koskimies mainitsee kirjassaan Suomen lintuopas, että pikkutikkakoiras ruokkii isoja poikasia aktiivisemmin kuin naaras, toisinaan jopa yksin. Tämä on hänen mukaansa yleistä muillekin tikoille.
Ravinnokseen pikkutikka käyttää lahopuiden hyönteisiä, hämähäkkejä ja toukkia. Kun se naputtelee lahopökkelöä, ääni on niin vaimea, että sen kuulee vain läheltä, ja siksi lintu jää usein huomaamatta. Pikkutikka on taitava akrobaatti kiipeillessään ketterästi vaihtelevissa asennoissa puiden rungoilla ja oksilla. Se pystyy liikkumaan ohuillakin oksilla ja tutkimaan niiden alapintoja lähes tiaisten tapaan. Talvisin pikkutikka nakuttelee pikkuötököitä myös kosteikoilta järviruokojen ja osmankäämien varsien sisältä. Joskus sen voi nähdä puistoissa ja puutarhoissa talviruokintapaikoilla talia nauttimassa. Wikipediassa esitetään mielenkiintoinen väite, jonka mukaan keväisin pikkutikka juo lehtipuiden mahlaa.
Pikkutikan rummutus on melko hentoa, harvatahtista pärrytystä, joka kestää noin puolitoista sekuntia kerrallaan. Rummutus pysyy voimakkuudeltaan tasaisena alusta loppuun, ja rummutussarjojen väli on usein hyvin lyhyt. Sekä koiras että naaras rummuttavat. Pikkutikan kutsuääni on vaimea mutta kirkas ”git” ja varoitusääni terävämpi ”kik kik kik”. Soidinääni on kireä ja tasainen kiikitys, jota kuulee eniten huhti-toukokuussa koko maassa, mutta jo maaliskuu on Etelä- ja Keski-Suomessa aktiivista rummutus- ja kiikitysaikaa. Tänä vuonna kuulin pikkutikan kiikityksen lähimetsässä täällä Tampereella jo aivan maaliskuun alkupäivinä. Kiikittelyä voi edelleen kuulla läpi kesän ja jonkin verran myös syksyllä. Kesäkuussa poikaset kerjäävät pesässä kimittäen, mutta vaimeammin kuin käpytikan poikaset.
Katso Pikkutikan etsimisohjeet BirdLifen sivuilta:
Pikkutikalla on syväaaltoinen lentorata, ja sen lento on melko nopeaa. Siipiään lintu pitää hetken supussa hieman epäsäännöllisten siiveniskusarjojen välissä. Talvella pikkutikka voi lyöttäytyä yhteen tiaisparven kanssa ja liikkua sen mukana. Pikkutikka on paikkalintu, mutta se määritellään myös osittaismuuttajaksi, sillä monina syksyinä elo-lokakuussa etenkin nuoret linnut voivat vaellella lännenpuoleisiin ilmansuuntiin. Tavallisesti tikanpoikaset jäävät itsenäistyttyään pesimään alle 20 kilometrin päähän synnyinpaikastaan.
Kuuntele Pikkutikka viikon luontoäänenä Yle Areenasta 25.4.2021, esittelijänä Juha Laaksonen:
https://areena.yle.fi/1-50790859?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share
Ilokseni olen saanut selville, että pikkutikka pesii Rasonhaan perintömetsässä tässä aivan kotikulmillamme, ja paikka onkin luonnontilaista sekametsää ja lehtoa käsittävänä metsäalueena juuri sopiva tälle linnulle, Tohloppi-järven rantaluhtia myöten. Metsässä on paljon maa- ja lahopuita, joihin pikkutikka pystyy tekemään pesäkolonsa ja joista se voi hakea ravintoa. Toiveeni on, että saisin joskus metsäretkelläni näköhavainnon tästä viehättävästä minitikasta, mutta toistaiseksi on ollut tyydyttävä pelkkään kuulohavaintoon. Lisäksi täytyy pitää mielessä, että pesimäaikaan lintuja ei saa häiritä, ja metsässä pitää silloin liikkua hiljaa, harkiten ja varovaisuutta noudattaen.
Lähteitä:
Jännes, Hannu & Saikko, Pekka (2012): Linnunlaulun Suomi; kirja ja cd-levy; Otava
Koskimies, Pertti (2017): Linnut, Lajiopas; Readme
Koskimies, Pertti (2014): Suomen lintuopas; WSOY
Laine, Lasse J. (2023): Suomen linnut; Tunnistusopas; Otava
Lehtonen, Leo (1955): Jokamiehen lintukirja; WSOY
Linnut värikuvina (1995): WSOY
Lintukirja (1991): Valitut Palat
Nettilähteitä:
Pikkutikka: schauhi/Pixabay
Kommentit
Lähetä kommentti